Hengähdyshetkiä...
Hengähdyshetkiä on palauttavaa, restoratiivista harjoittelua. Se on rauhoittumisen ja läsnäolemisen muoto, joka rakentuu pitkäkestoisista, paikallaan olevista venyttävistä asennoista, hengitysharjoituksista ja keskittymistekniikoista. HH syntyi aikanaan konkreettisista asiakasrajapinnan tarpeista ja havainnoista sen suhteen, mikä toimi ja mikä ei toiminut, kun asiakkaat saapuivat tunneille omine tarpeineen.
Joogaopettajana on aina kiinnostavaa seurata sitä, missä energiassa ihmiset harjoittavat. Avautuuko heissä jotakin harjoituksen aikana vai sulkeutuvatko he enemmän itseensä, kohtaavatko haasteitaan, hakevatko harmoniaa, nauttivatko vai rankaisevatko harjoituksella itseään, löytävätkö ratkaisuja ja edistyvätkö ongelmallistenkin vaiheiden yli motivaationsa säilyttäen. Jokainen opettaja totta kai toivoo, että omat oppilaat löytäisivät harjoittamisesta sitä samaa hyvää, jota itsekin on aikonaan löytänyt. Juuri se hyvä, jota opettaja itse on joogassa kokenut, on yleensä se tärkein ja ainoakin syy sille, miksi harjoittaja on kokenut halun alkaa lopulta itse opettamaan samaa muille.
Itse olin opettanut n. 10 vuotta ns. perinteisempää (okei, 1900-luvulla kehitettyä) asanajoogaa, kun oli pakko myöntää itselleen, että melko usein klassisen joogan opettaminen tuotti usean oppilaan kohdalla ihan toisenlaisia tuloksia kuin oletin.
Yleensä tietyntyylinen opettaja vetää puoleensa samantyylisestä tekemistä nauttivia oppilaita. Omilla tunneillani suurin osa ihmisistä rakasti itseni tavoin dynaamista liikettä, nautti haasteista, intoili kanssani uuden äärellä ja tuskin malttoi illalla mennä nukkumaan, koska oli niin innoissaan seuraavan aamun harjoituksista. Olin tosiaan itse ollut aina sellainen treenari - mitä enemmän haasteita, yrittämistä ja uuden oppimista (meditointia, akrobaattista asanaa, pranayamatekniikoita tai filosofian tuottamia aivosolmuja) sitä suuremmassa hymyssä lähdin aina kotiin treeneistä tai koulutuksista. Oma pystymisen, jaksamisen ja sisäisen integriteetin tunne kasvoi, kun edistyi harjoittamisessa. Vieläkin olen samanlainen, nautin liikkeestä aivan suunnattomasti. Hikoiluttava, haastava ja monipuolisen liikkeen tutkimusmatka tuntuu joka kerta suoranaiselta rukoukselta keho-mielelleni. Joogaopettajan suurin sudenkuoppa on kuitenkin se, että olettaa muiden keho-mielien reagoivan harjoittamiseen samoin kuin oma… Siksi vuosien varrella itse opettajana kasvaessani pohdin paljon sitä, miksei harjoittaminen näyttänyt tuottavan kaikille samanlaista oppimisen kokemusta ja nautintoa kuin itselleni.
Nyt tuntuu päivänselvästä, että harjoitus - kuten elämäkin, jonka peili se usein on - aukeaa tietynlaisena oppilaalle suhteessa siihen, mistä hän tulee. Oma keho-mielisuhteen henkilöhistoria sekä kelpaamisen ja kelpaamattomuuden kokemukset aktivoituvat aina, kun astumme matolle toisten läsnäollessa. Silloin harjoitukseen kohdistetut odotukset, oma sisäinen turvantunne, kyky olla omien rajojen kanssa sovussa sekä stressaantuneisuuden ja palautumisen suhteen erilaiset tarinat muuttuvat nykyhetkeä määrittäviksi asioiksi. Siksi jokainen meistä kohtaa tismalleen saman harjoituksen eri tavoin. Oli nuorelle opettajalle valtavan iso asia kyetä myöntämään, että samat oppimis- ja treenitilanteet, jotka innostivat joitakin, saattoivatkin aiheuttaa toisissa opiskelijoissa liikaa yrittämistä, riittämättömyyden tunteita, eivät rauhoittaneet, “hiilanneet” ja integroineetkaan, eivät tarjonneet tasapainotusta vaateliaalle arjelle, eivät saattaneetkaan heitä meditatiiviseen ja oman voiman tunnon tilaan.
Tiedän, että moni etsii joogasta yhteyden ja ykseyden tunnetta, mutta kavahtaa, kun jostakin kiskaistaan chakrat, karmiset lukot, egon nitistäminen ja kundaliini työkaluiksi avittamaan tätä prosessia. Moni ei löydä joogan esoteerisesta magiasta vastauksia ongelmiinsa, muttei oletustensa vastaisesti tavoita rauhaa myöskään asanajoogan parista. Tunnistin nuorena itsekin tämän; kuin oli jonkinlaisia odotuksia asanassa, kumbhakoissa tai mantrojen määrissä, koin velvoitetta vastata niihin… Se totta kai usein lipsahti siihen, että koettelin kehoa rankoissa ja ääriliikkuvuutta vaativissa asennoissa ja mantrasin järkyttävän typeriä tuntimääriä tavoitellessani jotakin tiettyjä määrää chanteilleni. Se oli usein myös tavoitteellista toimintaa eikä rehellisyyden nimissä mieli ollut kyllä siinä “pysähtynyt” millään tapaa! Toki asiassa on monta puolta. On taito osata vetää jarrusta JA painaa kaasua. Ei pelkkä jarrun vetäminen ole ihanne joogassakaan, ei mihinkään joogan henkisenkään päämäärään päästä ilman säännöllistä harjoittamista. Itsekuri, tapas, on usein juuri silloin ryhtymistä (kaasun painamista) kun ei lainkaan huvittaisi.
Samoin: ihminen automaattisesti muutenkaan löydä jarrun painamisen taitoa ja tyyneyttä joogamatolta heti, kun sitä on istumisen tai meditoimisen muodossa tarjolla. Vaatii usein pitkiä prosesseja, että ihminen oppii olemaan lempeä itselleen, ymmärtää olla vaatimatta liikaa itseltään, osaa asettaa viisaista rajoja. MUTTA. Olosuhteet sitä varten voisivat varmasti olla osalle tämän tarpeen ilmoittavista asiakkaista suotuisammatkin, ajattelin.
KURMUUTTAVAT OPETTAJAT JA ALISTUVAT OPPILAAT
Toinen asia, mikä perinteisessä joogassa tökki itselleni, oli sen patavanhoillinen oppimisen ja opettamisen malli. Joogan pedagogiikassa oli ja on yhä paljon sitä, että opettaja tietää aina parhaiten, mitkä ovat oppilaan tarpeet. Siinä mallinnuksessa opettaja näyttää tietä, osoittaa ja kertoo, millaista on oikeanlainen kehitys. Opettaja sanoittaa ulkoisen oikean ja väärän, jopa oppilaan henkilökohtaisen käytöksen joogatilassa. Usein hän myös ohjaa oppilaan ajatuksia kohti sitä, mitä pitäisi havaita, tuntea ja ….osata. Ja mitä sulkea tietoisuutensa ulkopuolelle epäoleellisena. Myös omat kokemukseni joogan opetuksesta olivat olleet myös sellaisia, joissa opetustilaa saatettiin hallita pelolla ja oppilaan “paikan osoittamisella”. Vaikka suurin osa opettajista oli loistavia ammattilaisia, mukaan mahtui myös äänen korottamista, arvostelua, vertailua, läpsintää, vääntämistä, kääntämistä ja psyykkistä alistamistakin. Etenkin gurulinjan vanhimmissa senioriopettajissa tällainen “paikan näyttäminen” nuoremmille oli miltei vakio. Luulot pois! Ymmärrän monella tapaa tämän, koska joogan historiallista viitekehystä ja henkisiä päämääriä ei voi irrottaa guruinstituutiosta. Sen sisällä käy väkisinkin niin, että oppimisen malli ja oppimisen maali limittyvät.
Kuitenkin, läntisen hyvinvoinnin ja tiedon näkövinkkelistä perinteisessä opetusmallissa on myös kyse mielen ja kehon indoktrinaatiosta. Sitä ei voi yksiselitteisesti pitää enää nykytiedon valossa hyvänä asiana. Totta kai, on mahdollista, että sellaisenkin tien kulkeminen voi kauneimmillaan toteutua niin, että joogi pääsee entistä tasapainoisempaan ja joogan päämääriä lähestyvään tilaan - mutta erittäin usein näin ei kuitenkaan tapahdu. Silloin indoktrinaatio ei teekään joogista tasapainoisempaa, valoisampaa tai myötätuntoisempaa lähimmäistä, joka näkee joogan työkaluna suurempaa itse- ja ykseysoivallusta kohti - vaan kääntääkin katseen sisäänpäin, takertuu metodeihin, opettajiin ja sisäistämäänsä oikeaan ja väärään - ja alkaa piirtää rajaa itsen ja toisten välille entistä vahvempana. Auktoriteetteihin liittyy aina valtaa, valtaan oikean ja väärän politiikkaa, joka johtaa usein pelkoon… ja pelko taas ajaa ihmisen kauemmas itsestään, turvantunteen ja rauhan tilasta.
MIKÄ ON JOOGAN TARKOITUS?
Nykyään on melko harvinaista, että 15 hengen joogaryhmässä monikaan läsnäolijoista olisi siellä joogan henkisiä päämääriä tavoitellaakseen. Tai edes asanoiden fyysisiä muotoja tavoitellakseen. On opettajan velvollisuus käsittää, ettei ole hänen käsissään, määrättävissään, moralisoitavissaan tai ylipäänsä millään tavoin hänen toiveidensa alainen asia, miksi oppilas valitsee joogata. Tunneilta etsitään usein päinvastaisia asioita kuin henkisiä tai filosofisia tavoitteita. Aika moni etsii joogasta vain jonkinlaista hengähdyshetkeä omasta raskaasta ja vaatimuksia täynnä olevasta arjesta; yhteyttä itseen ja tunteeseen siitä, että kaikki on hyvin - juuri nyt eikä joskus ylihuomisen huomenna, kun olen vielä vähän parempi. Siksi aloin aikanaan kehittämään Hengähdyshetkiä. Se tapahtui irti joogan filosofisesta, historiallisesta ja hierarkkisesta rakenteesta, vaikka ne kaikin tavoin itselleni hyvin rakkaita ovatkin. Ymmärrän kuitenkin, että työkalupakin, jolla autamme toinen toisiamme, pitää olla isompi. Itselleni oli kuitenkin tärkeää, etten kutsu joogaksi sitä, mistä puuttuvat joogan keskeiset elementit: filosofia, etiikka, soteriologia ja muu joogalle niin keskeinen seikka.
Samalla syntyi ajatus ei-hierarkkisesta ohjaamisesta. Miksei tehdä tätäkin ihan uudella tavalla. Ei-hierarkkinen ohjaaminen on konsepti, joka on hämmentänyt monia - etenkin siksi, koska korjaavat avustukset ja “oikea ja väärä” puuttuvat harjoittelusta. “Mistä se opettaja sitten saa palkkansa, jos ei edes avusta virheitä pois!” moni onkin kysellyt. Tässä lisää ajatuksia siitä.
Olet tervetullut kommentoimaan alle, millaisia ajatuksia tämä herättää, opettajana ja asiakkaana, kumminkin päin.