"Jooga on ihanan lempeää" - tai sitten ei

"Koulussa kuri oli spartalaista. Sängyissä ei ollut patjoja, hanasta tuli jääkylmää vettä. Aamuisin herätettiin kommunistisilla lauluilla, ja oppitunneilta sekunnin myöhästymisestä sai keppiselkäsaunan. Paikka oli niin hirveä, että laihduin yli kymmenen kiloa, Joonas kertoo." (Me Naiset toukokuu/2020)

Se on jännä, että osa minusta haluaisi kovasti lähteä pariksi vuodeksi harjoittamaan johonkin tällaiseen äärimmäisen kurinalaiseen, kung fu -temppelin kaltaiseen, paikkaan. Vaikka en allekirjoita pelkoa parhaana oppimiskeinoa, uskon vilpittömästi, että ihminen ei löydä kovin helposti henkisen kapasiteettinsa nukkuvia pääomia eikä joogi mielensä tutkimattomia potentiaalejaan tämmöisen suomalaisen peruspullamössöarjen keskellä.

Samoin luulen, että aika monelle (itselleni aikakin) tekisi hyvää siirtyä kaiken maailman arkisen valittamisen piiristä "maski-riistää-yksilönoikeuksiani" ja "vitsi-kun-on-kylmä-ja-sataa"-juttujen alta sinne, missä ihmismielen täytyy oppia asettamaan kärsimys oikeaan mittasuhteeseen ...tai lakata ylipäänsä luokittelemasta yhtään mitään "ongelmaksi" enää. Siitähän joogassakin on yksinkertaisimmillaan kyse: toden näkemisestä totena, sellaisena kuin tosi juuri-nyt-ja-tässä on, sen sijaan että samaistuttaisiin jatkuvasti mielen haluihin siitä, miten haluttaisiin, että todellisuus on. Kärsimys, tuo todellisuuden ja omien mielikuvien välinen kitka!

Samaan aikaan tämän päivän joogaopettajalta ehkä eniten oletettu/toivottu asia on "palautumisen" ja "ihanien ja rentouttavien" hetkien luominen asiakkaille... Muistan, kun pari vuotta sitten sain yhdeltä joogaopekoulutuksen opiskelijalta tulikivenkatkuisen palautteen, että minun pitäisi mennä itseeni, sillä joogaopetukseni ei ole tarpeeksi "lempeää".

Jäin pohtimaan pitkäksi aikaa, että mistäköhän hän oli muotoillut nimenomaan joogan konteksissa ajatuksen siitä, että joogan tulisi olla "lempeää". Kun missään joogan, kuten ei monen idän harjoitusperinteen/filosofian/uskonnon traditiossa ole koskaan ollut tällaista ajatusta lempeydestä. Päin vastoin. Tai ehkä onkin, mutta vasta 1990-luvun USA:ssa, eli ihan joogan lähihistoriassa, uskallan väittää.

Käsitän toki 100% ihmisten tarpeen lempeydelle nykyarjen rankkuuden/palautumisvajeen tähden. Ymmärrän sen täysin, sillä opetan tosiaan sitä valtavan paljon myös työkseni joogan ulkopuolella. Mutta tuolloin tosiaan pidän kyseiseen, tärkeään tarpeeseen vastaamisen ja "ihana-ajatuksen" erillään joogafilosofiasta. Sillä idän perinteistä puhuttaessa nimenomaan kärsimyksen kohtaaminen - ei välttely - on tuo, mistä kaikki, mukaan lukien oman mielen ymmärtäminen, alkaa. Alkaa...

Näiden kahden asian yhteensovittaminen tuntuu välillä joogaopettajana ylittämättömältä dilemmalta. Yrittää välittää joogan filosofian ydinoppeja; ja samalla vastata ihmisten tarpeisiin "ihanasta rentoutumisesta". Ja tietysti kummassakin ääripäässä - kärsimyksen ja ihanan - maksimoimisessa lienee molemmissa kyse jonkinlaisesta spiritual by-passing –ilmiöstä: eli varsinainen ongelma, oma mieli tuottamassa tietynlaisia tulkintoja "oikeanlaisesta" maailmasta - sivuutetaan. Silloin sokeudutaan ongelman / onnellisuuden juurisyylle, joka ei siis löydy koskaan itsen ulkopuolisesta maailmasta.

Lopputulema: kärsimystä ja lempeyttä tarvitaan elämässä molempia. Ehkä jälkimmäisen tähden onkin syntynyt "Hengähdyshetkiä"... Ja ensimmäisen tähden en joogina lakkaa koskaan kaipaamasta epämukavuusalueelle, ja tahtoisin silloin tällöin irtioton täältä omasta stressinhallinnan keskuksesta, johonkin armeijameiningin luostariin kunnolla rottien kiusattavaksi...

#siinäpämatkatoimiston #idea #jollekin #ostaisin #wannabespartacus #dakiniscripts

Mia Jokiniva