Mielen metsien avohakkuu, osa 2
Antropologisissa pohdinnoissa mitä tahansa paikkaa, kuten nyt vaikkapa metsää, voi tarkastella kahden käsitteen, paikan ja tilan, kautta. Tällöin tila-sanalla käsitetään jotakin, mikä ei ole yhtä selvärajainen kuin paikka. Suomeksi voimme ihastuttavasti sanoa, että olemme jonkinlaisessa mielentilassa tai tunnetilassa. Tila onkin paitsi jotakin itsen ulkopuolella olevaa, myös sisäinen tulkinta samasta asiasta. Metsän tila-ulottuvuus tarkoittaa, että meillä jokaisella on jonkinlainen käsitys siitä, mikä metsä on. Mielessä olevaa metsän tilaulottuvuutta sovelletaan, kun keskustellaan metsästä, mietitään tuttua suomalaista metsää tai vaikkapa suunnitellaan metsään suuntautuvaa patikkaretkeä. Metsä tilana ei ole yhtä konkreettinen asia kuin metsä paikkana.
Metsä paikkana on siis jotakin todellisempaa kuin metsä tilana. Paikka on konkreettinen kohta metsää. Se on aistittavissa, tarkkarajainen ja muihin paikkoihin suhteessa oleva metsänpalanen. Paikka on sidottu aikaan ja tapahtumiin ajassa, kun taas tila voi olla myös jotakin ajatonta ja säilyä mielessä kovin samankaltaisena vuosikymmenet.
Amerikkalainen filosofi ja tutkijaprofessori Edward Casey on kirjoittanut, että ihmisen kehollisuus liittyy aina erottamattomasti paikkaan. Näin toki on, koska ihminen on aina fyysisesti jossakin paikassa. Hän aistii sen ympärillään ja rakentaa siitä käsin ymmärrystään maailmasta. Yhtä lailla myös paikat liittyvät kehoihin, ja niiden voi ajatella olevan kehojen havaintojärjestelmästä riippuvaisia: ilman havainnoivaa kehoa paikat eivät voi ”ilmentyä”. Juuri tähän kiteytyy yksi Metsäjooga-kirjankin kantavista ajatuksista.
Tavoitteeni on tarjota kirjan kautta lukijalle mahdollisuus rakentaa metsäjoogaamisen avulla metsästä paikkana ja metsästä tilana uudenlaisia kielellisiä, mielikuvallisia ja kehollisia merkityksiä. Ehkäpä uudet merkitykset niveltyvät osaksi vanhoja metsämielikuvia, täydentävät ja jopa uudistavat niitä. Metsäjoogan läsnäoloharjoituksien ja luonnosta löytyvien asioiden avulla tehtävien asentojen ruumiillinen ulottuvuus on selvä: metsäjoogan kautta ”osallistutaan metsään”, ei vain puhuta siitä tai kävellä pitkin polkua sen keskellä. Metsä myös ”ilmentyy” meissä, kun teemme harjoitusta vuorovaikutuksessa metsän kanssa. Kyse on siis vuorovaikutussuhteesta, joka luo merkityksellisyyden kokemuksia ja rakentaa siksi omalta osaltaan myös tulevaisuuden maailman arvoja ja sitä, millaisen ympäristön jätämme seuraaville sukupolville.
Metsään menemisen merkitys
Merkityksellisyys itsessään on iso ajatus nykyihmisen elämässä. Merkityksellisyyden tunne syntyy yksinkertaisimmillaan niin, että positiivisiksi koetut asiat tulkitaan tärkeiksi. Tutkimusnäyttö kertoo, että valintatilanteessa ihminen asettaa merkityksellisiltä tuntuvat asiat rahan, vallan ja menestyksenkin edelle. Hän pyrkii pitämään kiinni itselleen merkityksellisistä asioista. Tämä metsäympäristöön tuotuna: Mikäli me suomalaiset emme oleile metsissä, koe niitä myönteisesti ja anna niiden opettaa meitä, on selvää, että metsä paikkana lakkaa ennen pitkää olemasta meille tunnetasolla merkityksellinen. Silloin metsään on helpompi suhtautua käyttöesineenä. Yhdentekevältä tuntuvan metsän voi ensin leikata kuvaannollisesti ”irti” itsestä ja sen jälkeen sen voi ihan konkreettisestikin leikata maan tasalle. Metsällä ei ole väliä.
Mietin usein, että ihminen muodostaa välittävän suhteensa eläimiin nimenomaan kehollisuutensa kautta, ei esimerkiksi lukemalla. Näin muodostuu suhde eläimiinkin. Ajattele vaikka koiranomistajia, hevosharrastajia tai ihmisiä, jotka ovat tottuneet taputtelemaan pihansa liepeillä laiduntavia naapuritilan lehmiä. He lienevät taipuvaisempia ymmärtämään elämän arvon kaikissa muissakin eläimissä. Kehollinen suhde ympäröivään elämään muuttaa ihmistä: kosketus ja silittely johtavat kiintymykseen ja arvostukseen. Kiintymys ja arvostus jalostuvat välittämiseksi ja rakkaudeksi. Mitä elävämpi eli vuorovaikutteisempi suhde minkä tahansa eläimen kanssa on, sitä vaikeammaksi tulee ajan mittaan perustella itselleen kanan tai lehmän syömistä. Solmittuaan rakastavan suhteen yhteen elävään olentoon ihminen muistaa helpommin, että muutkin ihmiset ja eläimet kokevat samoja tunteita, kuten kipua, kiintymystä ja pelkoa. Silloin alkaa käsittää, että myös tuntematon lehmä tuntee ja kärsii karsinassaan ilman liikkumatilaa ja omaa tahtoa – vain päätyäkseen pihviksi – ihan samoin kuin oma lapsi tai rakas koira vastaavassa tilanteessa kärsisi.
Samoin ajattelen nykyään metsistä ja muustakin luonnosta. Jos ihminen ei muodosta luontoon elävää, kehollista suhdetta, hän ei opi välittämään siitä. Kun puhutaan metsissä oleskelusta, metsäliikunnasta, metsäjoogasta tai luontokasvatuksesta kouluissa, puhutaan siis paljon isommista asioista kuin omasta hyvinvoinnistamme tai lyhyestä happihyppelystä.
PUUT PROSENTTEINA
90 % suomalaisista haluaisi ulkoilla säännöllisesti metsässä.
80 % Suomen pinta-alasta on metsää.
70 % suomalaisista ulkoilee luonnossa viikoittain.
60 % Suomen metsistä on yksityisomistuksessa.
50 % suomalaisista asuu enintään 200 metrin päässä metsästä.
40 % suomalaisen teollisuuden hiilidioksidipäästöistä kompensoituu vuosittain metsiemme hiilinielulla.
30 % maailman pinta-alasta on metsien peittämää.
20 % yli 20-vuotiaista suomalaisista on metsänomistajia.
15 % maapallon mantereiden pinta-alasta sijaitsee pohjoisella havumetsävyöhykkeellä eli taigalla, johon Suomikin kuuluu.
10 % on tavoite, johon tähdätään puun osuudessa kaikessa suomalaisessa kerrostalorakentamisessa vuoteen 2020 mennessä. Nyt luku on 2 %.
5 % Etelä-Suomen maa- ja metsäpinta-alasta on suojeltua. Osuus on ekologisen kestävyyden kannalta useiden tutkijoiden mukaan liian vähäinen.