Arunachalan ihmetyksessä

Siinä se on. Laulujen ja tarujen Arunachala-vuori. Jos Suomessa on pidetty aikoinaan Saanaa, Pyhää ja Haltia “olentoina”, pyhyyden portaaleina ja voimakenttinä, intialaiset ajattelevat samaan tapaan Arunachalasta.

Vuorelta on löytänyt luolansa ja valaistuksensa moni guru ja kulkija. Esimerkiksi Intian viime vuosisadan kunnioitetuimpiin henkisiin opettajiin kuuluva Sri Ramana Maharshi jätti vain 16-vuotiaana kotinsa voidakseen meditoida loppuelämänsä vuoren läheisyydessä. Hän kutsui Arunachalaa Puhtaaksi Tietoisuudeksi, maailman henkiseksi sydämeksi ja Shivan fyysiseksi ilmentymäksi.

On sanottava, että onpa kyseessä lumevaikutus tai tosi, niin jos vuoreen voi välittömästi kiintyä tai jopa ihastua, niin on nyt käynyt. Haluan tutustua Arunachalaan lisää, tietää siitä enemmän, kaiken.

Näen huoneeni ikkunasta vuoren itärinteen ja profiilin. Olen tänäänkin katsellut sitä tuntikaupalla lumoutuneena, aivan hypnoottisen haltioituneena.

Tai voihan olla, että vuori katselee minua? Kun tunteja, päiviä, viikkoja olisi kulunut tarpeeksi, mieli tylsynyt omaan kehäänsä, vuori toimittanut tehtävänsä ja Itse sulanut kohteeseensa, olisiko jäljellä enää “katseleminen”, sillä tavalla ilman subjektia tai agenttia kuin purushan maailman todistamisessa ikään?

Ja ehkä lopulta, vuosikymmenten päästä, ei olisi sitäkään vähää edellisistä; ei näkijää, nähtyä eikä katselemistakaan. Vaatteeni löytyisivät yhä samasta muodosta tästä parvekkeelta, selkä suorana istuvan naisen kasvot voisi juuri havaita hymyssä, hengitys liikkuisi hiljaa – vai liikkuisiko – mutta Minä olisi lopullisesti liuennut jonnekin kuumaan hohkaan kylän ylle.

“Minä” sellaisena kuin sen nyt tunnen, ei sitä tosin enää tietäisi, mutta siinä se joogin päämäärä olisi: esiin loistaisi vain puhdas tietoisuus. Se tila olisi yhtä ajaton ja autuaan tyhjä kuin nyt tuo vuosituhantinen vuori tuossa edessäni.