Pieni pyhiinvaellus
Klo 5.00
Elovenan pikakaurapuuro ja instant-kahvia pienestä rapisevasta muovikuoresta majoituspaikan ainoisiin astioihin. Parvati katselee kuoren selkämyksestä minua sympatiseeraavasti. Jännittää. Edessä on 14 kilometrin kävely paljain jaloin Arunachalan ympäri. Ei viittoja, ei karttoja, ei googlemapsia. Oppaana vain ihmisten halu auttaa.
Arunachalan kiertäminen, Giripradaksina, kuuluu monien intialaisten mielestä tärkeimpiin pyhiinvaelluksiin. Lupaus kuuluu, että vuoren ympäri käveleminen paljain jaloin “korkein mielessä” puhdistaa karman. Pelkkä vuoren näkeminenkin auttaa kuulemma eteenpäin elämässä ja henkisissä pyrinnöissä. Mikä ettei, olen ehdottoman kiinnostunut!
Klo 5.30
Pimeää yhä. Roskissa, monsuunin yöllä vaivaamassa vesiliejussa ja eläinten ulosteessa kahlaaminen Girin aloituspisteelle ei tunnu alkuunkaan pyhältä. Vaikka heti seuraavassa korttelinkulmassa tajuan metaforan. Elämä pihtaa vaihtoehtoja useimpien kohdalla. Valtaosan maailman ihmisistä on kaivettava pyhyyden kokemukset esiin juuri tällaisesta - arjen kaikkivoipassa paskassa kahlaamisesta. Muuta ei ole tarjolla. Välillä jalka asettuu kuivalle ja tukevalle kivelle, mitä seuraa taas liukastuminen ja tukiaskel syvälle sontaan. Ilman rahaa, vähän liian pimeässä, peloissaan, yksin ja puoliksi eksyneenäkin.
Tiedän hyvin, etten itse ole päässyt kärsimyksen asteikoilla koskaan elossani edes kolmoseen saakka, kun astun jalkakäytävällä huiveihin kääriytyneinä nyytteinä nukkuvien kodittomien yli. Pelästytän hereille nilkuttavan koiran, jolla on kapista turkkia jäljellä enää muutamia neliösenttejä. Intia tarjoilee aamupalaksi auringonnousun ja alastoman totuuden.
Klo 6.00
Valtatiellä helpottaa, askel ja sydämen pamppailu hidastuu katulamppujen alla. Puolen metrin päästä aamuhämärässä ohi huristaviin skoottereihin ja autoihin tottuu. Liikenne on niin sekopäistä, että joudun jonkinlaiseen dissosiatiiviseen tilaan, että kestän olla siinä tuuttauksien, kaistapäisten ohituksien, säännöttömyyden, läheltä-piti-tilanteiden, kerjäämisen ja kaiken rationaalisen ohi lukemattomin tavoin vyöryvän tyhjän infomaation tsunamissa, korvat soiden, pyhiinvaelluksella.
Mantraan mielessäni kaikkia muistamiani mantroja, erityisesti tällä matkalla tietysti Shivaan liittyviä. Hymähtelen itsekseni sille, että tulisi ainakin jooginen lähtö Shivan nimi huulilla (kuten hindut kehottavat perinteessään kuolevaa tekemään) jos nyt auto äkkiseltään ajaisi ylitseni.
Vuori on aamusumussa valtavan kaunis.
Klo 7.00.
Saan lasinsirun jalkaani noin viiden kilometrin kohdalla. Tie on kääntynyt syrjempään, joten istun heti maahan. Minulla on mukanani vesipullo, hotellin avain, käsidesi, pähkinöitä ja kaksi laastaria. Kenkiin tottunut kaupunkilaistollo kun olen.
Kaivan lasinsirun ulos, kaadan puolet vedestäni ja käsidesiä verta vuotavaan haavaan. Totean nopeasti, että laastari jalkapohjassa hiekan, likaveden ja yleispaskan sekoituksessa on vitsi. Ensimmäinen laastari irtoaa 10 metrin jälkeen, toinen paremmin liimattu pysyy parikymmentä metriä, ensimmäiseen lätäkköön saakka.
Okei, olin toivottanut tervetulleeksi kaiken kärsimyksen lihaskipujen, helteen ja väsymyksen muodossa. Niin kuin ajattelin pyhiinvaelluksella asiaan kuuluvan. Mutta tämä verta vuotava kolo jalassa on vähän isku vyön alle. Niin kuin kärsimykseen varmaan kuuluukin. Mutta silti. Verenmyrkytys Intian takamailla? Kuinka typerä voi ihminen olla. En ikinä selviä ilman sepsistä loppumatkasta, joka sisältää yhden neliömetrin alueella enemmän vieraita bakteereja kuin olen kohdannut yhteensä viime vuoden aikana,
Sidon ainoan irrallisen omaisuuteni, huivin kaulasta, jalkaterän ympärille. Olen pakettiin aika tyytyväinen. Mieleen nousee vanhan kansan matkasanonta “Herran haltuun”. Nyt analogia on kyllä vähän liiankin sattuva ja naurattaa, vaikka ehkä kannattaisi itkeä. Olen perusluonteeltani sen verran varmistelevaa sorttia, että täällä aukinainen haava jalassa kävely tuntuu siltä kuin jollekin toiselle varmaan mustan rinteen lasku silmät kiinni. Ehkä tämä on nyt sitä antautumista, ishvara pranidhanaa?
Klo 8.00
Mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia. Massiivisen voimakas vuori oikeallani. Ainoa ohjenuora, joka paljasjalkaisuuden ohella annetaan pyrkimykseksi vaeltaessa kuuluu: pidä ajatukset korkeimmassa. ELI NÄKYYKÖ VERENMYRKYTYKSESSÄ SATAVARMASTI SELLAINEN SÄÄRTÄ YLÖSPÄIN NOUSEVA VIIVA? ….Mia…. Nyt. Rauhoitut. Ajatukset siihen Shivaan, se on se juttu tässä. Pohdiskelet Ramana Maharshin kysymystä, “kuka minä olen” ja otat askelen kerrallaan eteenpäin. JALAN AMPUTAATIO! SE ON REAALINEN MAHDOLLISUUS, MIKÄLI HOMMA MENEE AIVAN VIHKOON. Onko tämä karman katala juoni, puhdistuvatko kaikki kamalat syntini yksijalkaisena joogaopettajana?
Ruoskin itseäni pienuudestani. Minulla on naurettavan pieni vekki jalassani, ja tätä kestää enää reilu tunti, ja Ramana Maharshi kuitenkin meditoi kolme vuotta paikoillaan niin, että hänen tietoisuutensa ei värähtänyt karvan vertaa ykseysajatuksesta, vaikka muurahaiset söivät osan hänen toisesta reidestään kokonaan. MISTÄ HÄN KÄRSIKIN KOKO LOPPUELÄMÄNSÄ! JA TOTUUSHAN ON, ETTEIVÄT KAIKKI PYSTY KÄÄNTÄMÄÄN VOITOKSI KUOLEMANRAJAKOKEMUSTA. USEIMMAT IHMISET IHAN OIKEASTI KUOLEVAT NIISSÄ TILANTEISSA, SE ON TILASTOLLISTA FAKTAA! Bingo. Meni vaivainen tunti, että päästiin haavasta kuolemanpelkoon, abhinivesaan. Aika jännä.
Voi, keho. Kaikista luuloistani huolimatta olen auttamattoman samaistunut siihen. On helppo vastata Ramana Maharshin kuuluisaksi tekemään kysymykseen “Who am I?” sanomalla “ikuinen sielu” silloin, kun ei ole jonkin vahvan kehollisen tai mielensisäisen kärsimyksen alla.
Matkaa on paljon, sanon itselleni. Enkä tarkoita kilometrejä hotellille.
Yksi kymmenistä temppeleistä matkan varrella.
Edessä näkyy tarkoin mitoin laadittu paikka temppelin rituaalien tulta varten, ja portaiden yläpäässä näet temppelin parhaisiin puetun asukkaan. Muistelisin, että tämä oli Parvatin temppeli, mutta nyt en ole varma.
Klo 8.30.
– Mitä sitä enää voivottelemaan. Jos tästä tulee verenmyrkytys, homma on käynnissä jo. Voin yhtä hyvin viedä tämän loppuun ajatukset vuoren energioissa, niin kuin kuuluisi, sanon itselleni. Chanttailen ja mantrailen jo ääneen. Kävely ja laulu todella sopivat yhteen, ja pitävät ajatukset läsnä.
Löydän vanhasta repertuaaristani säkeen Agni lingalle, Varuna lingalle, Vauy lingalle, Parvatille, Narasimhalle ja niin edelleen. Olen tyytyväinen. Jos munkit vieressä eivät kestä ääntämystäni kaipa tulevat sitten sanomaan.
Tervehdin ehkä viidettäkymmenettä koreisiin puettua patsasta tiuhaan vierellä vaihtuvissa temppeleissä. Jalkani ja rättini ovat niin likaisia, ettei minua oteta enää kaikkiin rakennuksiin sisään sotkevan tuppelukseni kanssa . Ei haittaa. Täältä kadulta passaa kumarrella varsin hyvin.
Hobo moment. Täällä en ole kukaan kenellekään. Korkeintaan katujen rapainen klenkkajalka-Mia. Se ajatus antaa kovasti nautintoa. Who am I? En yhtään kukaan.
Klo 9.00.
Hotellin kulmalle kääntyessä rikshaw tarjoaa kyytiä. – Ei kiitos, asun ihan tässä, ja tein juuri Giripradaksinan, huokaan kuskille.
– Ah, Giri, good timing. Now good timing!
Selviää, että ensi viikolla vietettävässä Karthigai Deepam -juhlassa täällä onkin sitten 3 miljoonaa pyhiinvaeltajaa samaan aikaan samalla tiellä. Sanitaation, veden ja infran kantokyky venytetään äärimmilleen, kuski luettelee kehnolla englannilla.
Karthigai Deepam sytyttää Arunachala-vuoren huipulle jättimäisen gheestä (kirkastettua voita) tehdyn agnin (tuli). Se palaa siellä soihtuna ja korkeimman tietoisuuden symbolina näkyen kilometrien päähän. Perinne on vanha. Osin sen tähden koko Intia tuntee Tiruvannamalain vuoren ja temppelin juuri tulen elementissä ilmenevän Shivan portaalipaikkana.
Minulla on oma pikkuruinen agnini, tuo tiritippa-tuleni jalkapohjassani. Astun kirvelevän haavan kanssa hotellin portaille ja päätän pyhiinvaellukseni.
Siitä, vuoren juurelta, jalkapohjan alta, on hyvä lähteä rakentamaan ylöspäin. Who am I? En ainakaan kovin kaksinen joogi. Mutta ehkäpä minun määrittelylläni, onnistumisillani, epäonnistumisillani, joogaopettajillani, meriiteilläni, mielipiteilläni, edustamillani joogan tyylisuunnilla tai edes jaloillani ei ole niinkään merkitystä. Sillä enemmänkin, mitä lävitseni kanavoituu ja mitä siitä vähitellen kirkastuu jonkinlaiseksi ymmärrykseksi. Ylhäältä alas, ja alhaalta ylös. Täällä tuntuu, että sitä valon virtaa voisi helposti sanoa Hyvyydeksi.
“Iswara said: I truly abode here on Earth in the form of effulgence named Arunachala for the attainment of Liberation.
Since this hill removes the cruel heap of sins from all the worlds, and since bondage comes non-existent when one sees it, it is Arunachala.”
Näkymä Arunachalalta, Ramani Maharshin luolalta Tiruvannamalain temppelille.
PS. Äiti, ei hätää. Tästä on jo yli vuorokausi aikaa, jalassa ei ole edes pientä punotusta eikä mitään tulehduksen merkkejä. Selvisin säikähdyksellä.