Surullista kyllä...

Ai mihinkö taidetta tarvitaan? Sitä kysymystä ei tarvitse kysyä enää ikinä, kunhan vaan lukee kuvataiteilija-taideterapeutti-tietokirjailija Krista Launosen kirjan "Ofelian suru". 

Krista on aina ollut ihmeellinen nainen, ja sellainen on kirjakin. Se on lähimmäisen kuoleman rikkoman maailman läpi työntyvä polku John Everett Millais’n maalaukseen Ophelia. Kristan yritys ymmärtää kuolemaa konkretisoituu ensin maalauksen vangitsevaan pintaan, mutta kasvaa sitten kokonaiseksi luopumisen etnografiaksi, jossa liikutaan Lontoon, kankaan kertoman tarinan ja syvän surun, sukupuoliroolien, hulluuden, kivun ja viimein myös lohdun ja toivon väreissä.

Olen aina ajatellut, että ihminen ei vain voi päästä yhteyteen ympäröivän maailman kanssa pelkän logiikan tai asiatiedon avulla. Taidetta, taidekasvatusta ja kirjallisuutta tarvitaan, etenkin opetussuunnitelmiin ja apurahajärjestelmiin, joista niitä on viime vuosina ansiokkaasti kitketty. Taide on paitsi väylä empatian ja samaistumisen kokemuksien luomiseen, samalla näiden ihmisyyden kulmakivien perusteellisempaan tutkimiseen ja oppimiseen. 

Haluan uskoa, että kaikki tuo kumuloituu yhteiskunnalle myös taloudellisina pääomina (jos se on se, mikä merkitsee). Se tapahtuu mielenterveyden, innovaatiokyvyn, luovuuden ja tunneälyn muodoissa. Maailma tarvitsee sekä taidetta että kriittistä ajattelua. Parhaimmillaan ne kulkevat käsi kädessä.

Oi, lue Kristan syvä, raastava ja kaunis kirja! En ole koskaan menettänyt itse läheistä ihmistä, mutta luulen, että ymmärrän surusta ja lohduttamisesta nyt jotakin enemmän.