Kuinka hathajooga teki faceliftin? Osa 2A/3

PRELUDE: Kolmiosainen hathajoogan historiasarjani jatkuu, nyt kaksiosaisena postauksena. Jaan tämän 2/3 -postaukseni osiin; 2A ja 2B. Tämä siksi, että liian pitkä teksti ei pudottaisi ketään kyydistä ja toisaalta nämä kaksi tekstiä kuuluvat kuitenkin loogisesti yhteen. Luet nyt tekstiä 2A (Mistä asana alkoi?) ja löydät sen jatko-osan 2B (Kun jooga alkoi tehdä hyvää) hieman myöhemmin blogistani. Näissä teksteissä mietimme sitä, kuinka joogasta tuli hyvää tekevä laji. Modernin joogan tärkeisiin teeseihinhän kuuluvat tänä päivänä joogan terveys- ja hyvinvointivaikutukset, linjaustyöskentely (alignment) – ja siis tosiaan, ylipäänsä asana keskeisenä joogan työkaluna.

Asana on pääosin klassisen hathajoogan (jonka nousu alkoi n. 1100-luvulta) nykyjoogalle kätilöimä lempilapsi, eli tätä ennen jooga tarkoitti pääosin kaikkea muuta kuin asanaa. Kun jooga ei ollut asanaa, se oli esimerkiksi jñānajoogaa, bhaktijoogaa, karmaa poistavaa joogaa, mantra- ja layajoogaa, eettisiä ohjeita sekä energiankuljetus- ja keskitystekniikoiden kautta erityisesti samadhin ja valaistumisen tavoittelua. Asanaa ei näissä jooga-sanan merkitystä tuolloin määritelleissä traditioissa istuma-asentojen eri variaatioiden ohella juuri näkynyt.

Kuinka siis pääsimme tähän tilanteeseen, jossa jooga parantaa selkäkivut, auttaa stressiin, kiinteyttää, hoitaa astmaa ja jopa parantaa krapulan (sic. darrajooga)?

Kuinka hathajooga teki faceliftin 2/3:

Mistä asana alkoi?

En usko, että kukaan on välttynyt kuulemasta viime vuosina jonkun joogatoverinsa (tai jopa opettajan) tuohtunutta toteamusta siitä, kuinka jotkin joogalajit eivät ole enää joogaa. Rivien välistä voi lukea, että jooga on vähän kuin häpäisty kaiken maailman hömpötystä siihen sotkemalla – ja kommentoijan itsensä edustama laji on se parempi versio joogasta. Ajatus kulkee niin, että nämä uudet joogatulokkaat ovat tätä taustaa vasten vähän kuin valejoogaa, susi lampaan vaatteissa, sillä ne eivät sisällä sitä mitä puhuja pitää alkuperäisenä joogana (usein vielä alkuperäisenä jooga-asanana).

Laita silmät kiinni, jos et halua lukea jooga-asanan historian näkökulmasta helposti toteen näytettävää faktaa: Seisoma-asanaa tekevä, liikkuva jooga on niin nuorta, että joogan historian näkökulmasta astanga, iyengar, saiyoga, viniyoga, terapeuttinen jooga ja vinyasa flow, aerial, jivamukti, saunajooga tai hiphopjooga jne. jne. jne. kuuluvat loppujen lopuksi kaikki ihan samaan laariin. Kyse kaikkien kohdalla on asanan kehityksestä uuteen muotoonsa modernilla ja postmodernilla ajalla; ja tuo asanaan keskittyminen ja sen kehittäminen erilaisiksi kramoiksi eli liikesarjoiksi on aivan muuta kuin joogaharjoituksen alkuperäinen merkitys, jos nyt ryhdytään alkuperästä puhumaan.

"Meidän salilla opetetaan oikeaa joogaa"

Asanan alkuperän tarkastelu on mielestäni oleellista pitkänkin postauksen verran, sillä usein käy niin, että tiettyjen lajien vannoutuneilla edustajilla on tapana perustella oman joogatyylinsä erityislaatuisuutta lajin pitkällä (ja ilmeisen muuttumattomalla) historialla tai merkittävillä henkilöillä, jotka ovat lajia harjoittaneet.

Tällainen vahvistuksen hakeminen menneestä on yksi opetuksen/lajien legitimoinnin eli oikeutuksen tekniikoista. Idea eri harjoituslajien legitimointitekniikkojen takana kuuluu auki kirjoitettuna jotakuinkin näin: Kuuntele nyt, miten merkittävä meidän historiamme on. Tämän takia sinunkin pitäisi liittyä osaksi ryhmää, joka tunnustaa meidän lajimme erityisyyden; tämän tähden juuri tämä on se laji, joka antaa parhaan takuun harjoittelun vaikuttavuudesta, tämän takia sinunkin tulisi joogata/meditoida/hengittää näin, sillä tämä todistaa, että tämä (eikä mikään muu) on se oikea tie valaistumiseen.

Hyvänä esimerkkinä toimivat vipassana-meditaation harjoittajat, jotka saattavat sanoa yhä tänäkin päivänä: ”Tämä meidän tekniikkamme on tismalleen se sama, jota Buddha käytti valaistuessaan.” Toinen esimerkki voisi olla Pattabhi Joisin kehittämän ashtangavinyasayogan linja, jossa minut itsenikin opastettiin 1990-luvun lopulla lajin pariin legitimoimalla opetus tuolloin näillä sanoin: ”Tämä on vuosituhansia vanha joogan harjoittamisen perinne, nämä asanasarjat, jotka nyt opitte, ovat alkuperäistä joogaa, jota me kaikki säilytämme elossa.” Tai heppoisimmillaan minkä tahansa joogakiistan edessä usein kuultu: ”Minun intialainen opettajani sanoi, että se on ennen muinoinkin ollut Intiassa näin --- siksi se on totuus aiheesta x.”

Kaikki toki ymmärtävät, että niin kauan kuin meillä ei ole tutkimustietoa aiheesta, voimme kutsua näitä tarinoita ainoastaan legendoiksi ja myyteiksi. Esimerkiksi ashtangavinyasayogan asanan  suhteen ei tieteellä (eikä joogan harjoittajillakaan näin ollen) ole mitään näyttöä siitä, että noiden sarjojen kehitys olisi peräisin vanhemmalta ajalta kuin 1920-1960-luvuilta. Otaksun, että myöskään vipassanan suhteen 2500 vuotta vanha rikkinäinen puhelin ei ole toiminut muuntamatta alkuperäistä viestiä jotenkin.

WANTED! Alkuperäinen jooga-asana

Mikä sitten on sitä jooga-aikojen alussa tehtyä asanaa? (En mene lainkaan siihen keskusteluun, miksi olisi legitiimimpää joogata vanhaa asanaa kuin uutta, mutta ehkä palaan myöhemmissä blogissani tähän.)  Kysymys asanan alkuperästä on kiinnostava, etenkin kun yksinkertaisin ja vedenpitävin vastaus on: ”Meditaation istuma-asento on se alkuperäinen asana.”

Mitä kauemmas joogatutkimuksen kirjallisissa lähteissä kuljetaan, sitä selvempää on, että ne asennot, joita me kutsumme nykyään padmasanaksi, siddhasanaksi ja sukhasanaksi ovat olleet (eri nimillä) ensimmäisiä asentoja, joihin teksteissä on viitattu asana-sanalla. Myöhemmin n. 400-luvulla kirjoitetussa Patanjalin Joogasutrassa esimerkiksi asana mainitaan ohi mennen kolmessa yksittäisessä sutrassa, joista yksikään ei anna selkeää ohjetta asanan muotoon saati viitettä liikkuvan tai voimakkaan asanan tekemiseen (hatha). 

"Näytä minulle käsillään seisova henkilö, joka ei ole tietoinen kehostaan."

Nykytiedon valossa Patajalin tekstiä katsottaessa on pidettävä todennäköisenä, että kirjoittaja on viitannut asanalla paikoilleen asetettuun istuma-asentoon. On jossain määrin ristiriitaista, kuinka paljon Joogasutraan kuitenkin viitataan tämän päivän asanastudioiden opetuksessa. Tai ylipäänsä perustellaan (oikeutetaan, i.e. legitimoidaan) tuolla teoksella yhtään mitään joogaopetukseen viittaavaa, mikäli asana kuitenkin on samaan aikaan opetettavan harjoituksen perustyökalu.

Sutriin viitatessa joogan perustyökalun pitäisi olla meditaatioharjoitus ja tinkimätön yritys erottaa purusha prakritista, eli jonkinasteinen, sallinette nykyään usein käytetyn ilmaisun, jooginen itsemurha, minän katoaminen.

Kehollinen notkeutta ja voimaa korostava treeni taas on eräs parhaista työkaluista samaistua materiaaliseen minäänsä. Niin kauan kuin olet tietoinen kehostasi, enemmän tai vähemmän samaistut siihen. Näytä minulle käsillään seisova henkilö, joka ei ole tietoinen kehostaan. Ja juuri tämä keho- ja mielitietoisuuden jalostaminen pois elämää määrittävästä minuuskäsityksestä on Joogasutran pääasiallinen viesti. On aivan eri keskustelu, mihin joogafilosofia on sen jälkeen kulkenut tai mihin kukin joogi itse tällä hetkellä uskoo (tai mitä mikäkin myöhempi sutrien kommentaari sanoo), mutta nyt puhutaankin Joogasutrasta. Siksi sutrat ovat melko kehno joogafilosofian lähde asanadiggareille.

Käsi kohti taivasta, sitten jalat

Tänä päivänä asanalla on tosiaan monen joogalajin alalla valtavan iso rooli; jopa siinä määrin, että ashtangavinyasayogan nykyinen johtohahmo Sharath Jois kertoi luennollaan vuonna 2015 suomalaisen joogablogin mukaan seuraavasti: "Without asanas we can’t reach higher levels of yoga."  Tämä on historiallisesti hyvin kiintoisa toteamus erään nykyisin johtavan asanajoogatradition edustajalta, sillä vanhasta joogaperinteestä ei löydy tätä vahvistavia ajatuksia. Asana on toki ollut läsnä pitkään mutta ei työkaluna, joka jotenkin mahdollistaisi joogan muut tasot.  En yllättyisi, vaikka B.K.S, Iyengarin, Desikacharin ja edellisessä (ja seuraavassa) postauksessa mainittujen Kuvalayanandan, Sri Yogendran tai Sivanandan lainauksista löytyisi samansuuntaisia oman tradition legitimointitapoja.

Mutta se alkuperäinen asana, mitä se siis oli?

Mahabharatassa (n. 200 E.a.a- 200 J.a.a) joogan tilaa ja kehon asentoa kuvattiin vielä näin: ”He is motionless like a stone. He should be without trembling like a pillar, and motionless like a mountain; the wise who know to follow the precepts then call him ‘one engaged in Yoga’ (yukta). He neither hears nor smells nor tastes nor sees; he notices no touch, nor does [his] mind form conceptions. Like a piece of wood, he does not desire anything, nor does he notice [anything]. When he has reached the Original Nature (prakṛti), then sages call him ‘engaged in Yoga’ (yukta). And he looks like a lamp shining in a place without wind; not flickering and motionless it will not move upward or sideward.” (Mahabharata 12.294.13–18, käännös J. Bronkhorst / 1993)

Tiedämme tutkimuksesta, että ennen varsinaista joogaa askeettisia harjoitteita tehneet ryhmät saattoivat tehdä myös voimallisempia asentoja. Nimittämättä näitä vielä asanaksi, heidän tiedetään tehneen yksinkertaisia, pitkäkestoisia (1 vuosi, 10 vuotta, 50 vuotta, kuolemaan saakka) asentoja, kuten käden pään yläpuolella pitäminen (ūrdhvabāhu, johtaa sormien kuoleentumiseen) tai yhdellä jalalla seisominen. Itsekuriharjoituksilla saatettiin tavoitella esimerkiksi siddhejä eli joogisia yliluonnollisia kykyjä. Kyseinen tapas-harjoittelu mainitaan myös Patanjalin joogassa, mutta näihin rajuihin tekniikoihin viitattiin harvoin myöhemmissä, niin kutsutuissa varhaisissa hathajoogateksteissä.

Hathajoogan tutkija Jason Birch on osoittanut seuraavien varhaisten tärkeiden hathajoogatekstien käännöksissään, että varhainen hathajooga on ollut jopa asenteeltaan anti-asanamaista:

“Of the 84 lakh postures, hear that which is best: the lotus posture taught

by Ādinātha, which is now described.” 

(Dattatreyayogaśāstra 34, 1100-1200-luvun teksti)

Ja: “There are as many āsanas as there are types of living beings. Śiva knows all the varieties of them. Every one of the 8,400,000 āsanas have been named by Śiva and, from among them, he taught 84. From the aggregate of āsanas, these two are pre-eminent; the first is called Siddhāsana and the second, Padmāsana.”  (Vivekamārtaṇḍa 8-10, 1100-1200-luvun teksti)

Rajajoogan traditio puolestaan oli alkujaan hathajoogasta erillinen, ja rajajoogan ytimessä oli melko yksinomaan samadhiin tähtääminen. Asana ei tässä rajajoogan vaiheessa ollut lainkaan oleellinen tekniikka. Hathan ja rajan sulautuminen toisiinsa tapahtui vasta myöhemmin. Tutkijoiden (Mallinson & Singleton 2017) mukaan on monien tekstilähteiden perusteella mahdollista sanoa, että varhainen hathajooga tähtäsi aina rajajoogaan, eli samadhin tilaa kohti. Hathajooga oli siis täysin alisteinen rajajoogan tilalle, ja jos rajajoogan lopullisen päämäärän saavutti muutenkin, olivat hathan tekniikat tästä näkökulmasta tarpeettomia (sic, edellä mainittu Sharath Joisin kommentti 2015).

Kohti monimuotoisempaa asanaa

1200-1300-luvulla koostettu hathajoogateksti Vasisthasamhita sisältää todistettavasti ensimmäisiä hathajoogan kirjallisia asanalistauksia (innokkaat: kirja on olemassa yhä vain sanksriitiksi). Siinä esitellään 10 asanaa, joista suurin osa on yhä istuma-asentoja, ja sen jälkeen tarjolla ovat kukkutasana, mayurasana ja kurmasana. Pääpaino on kuitenkin 8-askelisen astangajoogan tien (yama, niyama, asana, pranayama, pratyahara, dharana, dhyana, samadhi) muilla osa-alueilla ja etenkin Vishnun visualisoinnissa. Tässä vaiheessa asanan historiaa asana oli siis yhä kursorinen osa harjoitusta, ja luettiin tapas-tekniikoiksi JOS se ei ollut istuma-asento.

1400-luvulla kirjoitetussa Hatha(yoga)pradipikassa muiden joogisten tekniikoiden ohella vihdoin myös asanoiden määrä kasvaa. Tässä vaiheessa 15 asanan joukossa istuma- ja muita asentoja on ollut jo kutakuinkin sama määrä (huom. istuma-asento ei tarkoita nykyterminologian tapaan istualleen tehtäviä asentoja, vaan meditaatioasennon variaatioita. ”Muu asento” (engl. teksteissä non-seated) puolestaan tarkoittaa vielä tässä vaiheessa muuten kuin seisoen tehtäviä asanoita)

Pradipikassa todetaankin jo, että ”Asanan tulisi luoda vakaus (mieleen ja kehoon), sairauksista vapautuminen ja kehon raajojen keveys” (HYP 1.17) Nyt meillä on siis jo selkeä viittaus asanan hyvinvointivaikutuksiin! Edelleen kuitenkin, nelilukuisen Hatha(yoga)pradipika-kirjan ykkösluvussa vain jakeet 4.17-54. käsittelevät asanaa. Useimpien asanoiden kohdalla ei mainita hyvinvointivaikutuksista mitään, joidenkin kohdalla kylläkin. Niissä kerrotaan asennon kasvattavan ruokahalua (dhanurasana) tai tuhoavan kaikki sairaudet (paschimottanasana) tai puhdistavan 72 000 nadia (siddhasana) ja poistavan väsymyksen (goraksasana). Tekstin päämäärä sinällään on kuitenkin edelleen kuolemattomuus ja/tai samadhi, ei itseisarvoisesti keholle hyvää tekevä asanaharjoitus.

"Vielä esimoderninkaan Intian joogakentässä ei ollut mitään yksimielisyyttä siitä, mitä fyysisiä harjoituksia voitiin hyväksytysti kutsua joogaksi."

Hathayogapradipikan jälkeen 1600-luvun Gheranda Samhita laajensi asanoiden määrää 32:een, myöhempi Shiva Samhita nosti määrän jo 84:ään. 1600-1700-luvuilta alkaen asanoiden määrä ja monimuotoisuus kasvavat teksteissä tasaisesti. Hatharatnavalissa 1600-luvulla on jo paljon erilaisia äärimmäisiäkin asentoja, muttei edelleenkään ei tekstistä löydy yhtään seisoma-asentoa eikä jälkeäkään aurinkotervehdyksestä!

Asanat seinän, köysien ja muiden proppien kanssa (myös toisen ihmisen avustamana) ovat jo 1600-1800-luvun teksteissä taajaan läsnä ja niiden merkitys nousee kaiken aikaa. Myös lisää pranayamoja, mudria, kriyoja ja bandhoja yhdistetään asanoiden ohella harjoitteluun. Pyrkimyksenä jatkuu yritys ohjata kehon energiavirtoja halutulla tavalla. Jason Birch mainitsee, että tällöin myös śārīradārḍhyan käsite ilmestyy kirjallisuuteen; se tarkoittaa asanan tuomaa kehon vahvuutta. Asana tekee siis ihan selvästi hyvää – erityisesti jos on kiinnostunut vahvasta kehosta.

Karman karkotuksesta kehon vahvistukseen

Samaan tyyliin asanan kehitys, tekniikkojen lainailu ja yhdistyminen eri traditioiden välillä jatkuu. Varhaisissa hathateksteissä asana oli esityöskentelyä pranayamaa, mantroja ja meditaatiota varten JA karman puhdistamista ja siddhien hankkimista, sekä tarkoitti enimmäkseen yhden asennon pitämistä pitkään paikallaan (Mallisonin mukaan sanajuuri ās ”istua” ja ”jäädä paikoilleen, 2017). Vasta 1700-luvulta eteenpäin ja seuraavien vuosisatojen aikana asana alkoi liikkua enemmän ja vahvasta kehosta tulee suoremmin sen tarkoitus. Vielä tällöinkään, esimodernin Intian joogakentässä, ei ollut minkäänlaista yksimielisyyttä siitä, mitä fyysisiä harjoituksia voitiin hyväksytysti kutsua joogaksi. Mistä pääsemmekin takaisin postaukseni ensimmäiseen kappaleeseen!

Ihan pian hathajooginen asana siirtyykin jo 1800-luvulle, missä voit napata siitä kiinni taas tämän sarjani postaukseni osissa 1/3 ja pian ilmestyvässä osassa 2B.

Toivottavasti sait paljon irti artikkelistani, jätäthän eriävän, yhtenevän, uutta avaavan tai vanhaa puoltavan ajatuksesi, oivalluksesi tai lisäkysymyksesi kommenttikenttään.

TEKSTI: Mia Jokiniva / Dakini Scripts

LUKUSUOSITUKSIA: 

Roots of Yoga (2017) J. Mallison & M. Singleton

Erakkomajoista kuntosaleille (2015) Matti Rautaniemi

Yoga Body: The Origins of Modern Posture Practice (2010) Mark Singleton

Patañjalin Yoga- sūtra – Joogan filosofia (2010) Måns Broo

The Yoga Tradition of the Mysore Palace (1996) N.E. Sjöman

Yoga of Synthesis (1956) Swami Sivananda

Popular Yoga Asanas (1972) Swami Kuvalayananda

Autobiography of Swami Sivananda  (1980) Swami Sivananda

Light on Yoga (1966) B.K.S. Iyengar

Yoga for Eternal Youth: Sri Yogendra