Myötätunto on tekoja, ei tunne
Oikeastaan aina kun HS:n toimittaja Jussi Ahlroth kirjoittaa esseen, se puhuttelee.
Tässä tämänaamuisessa esseessä jäin miettimään sitä, mitä oikeudenmukaisuus tarkoittaa kenellekin. Koronavuosien ajan kun on nähty oikeudenmukaisuuden määritelmänä nousevan täälläkin tuon arvokonservatiivisen idean siitä, että “oikeudenmukaisuus” toteutuu,
kun
MINUN ja/tai kulttuuriperimäni, uskontoni ja maani ideat ja perinteet näistä (milloin mistäkin) jutuista nostettaisiin kaikkialla ylimmäksi periaatteeksi
MINULLE tärkeän viiteryhmän asioita edistetään
MINUN henkilökohtaiset etuni toteutuvat (tai lähin esimerkki oman työn piiristä; kun MINUN yritykseni edut koronasuluissa, tukien saamisessa, rajoituksissa jne. toteutuvat)
MINUN mitkä tahansa ajatukseni ja uskomukseni ovat yhtä arvokkaita kuin vaikkapa tiedemiesten työn tulokset (linkissä loistava Pauli Ohukainen)
..ja kun saavutetaan tila, jossa MINUN kehoni on absoluuttisesti koskematon vaikka se kustantaisi muiden terveyden (tämä siis, jos on kyse koronatestauksesta tai rokotuksista, mutta ei ilm. naisten aborttioikeudesta).
Loogisesti, tuollainen maailma, jossa jokainen yksittäinen MINÄ nousee keskiöön ja “saa oikeutta” ei vain voi toteutua. Siinä kun on rapiat 7 miljardia MINÄÄ konfliktissa.
Sellaista maailmaa, jonka keskipisteenä on minä, eletään arkkityyppisesti teini-ikäisen psyyken läpi. Se malli päätyy aina lopulta vastakkainasettelun tilaan. Ainakin mikäli kohtaamisten toisena osapuolena ei ole hyvin myötätuntoisia henkilöitä.
Siksi oleellisempaa kuin pitää oikeudenmukaisuutena sitä, että oman viiteryhmän / oman itsen halut ja toiveet toteutuvat, voisikin olla nähdä oikeudenmukaisuutena se, että jokainen ihminen pyrkii “ottamaan vastuuta” muista ihmisistä (ja ympäristöstä ja eläimistä). Tiedän, tiedän. Kukaan ei pidä vastuunotosta, koska vapaus kuulostaa ja tuntuukin paremmalta. Kaiken yhteiskuntafilosofian ja -politiikan perusta rakentuu kuitenkin pitkälti silti sille, että vasta vastuiden perustan päältä voidaan kätilöidä kansalaisille vapauksia. Miksei siis yksilönkin ymmärryksen oikeudenmukaisuudesta tulisi rakentua samoin?
Tarkoitan tässä vastuunotolla jokaisen ihmisen pyrkimystä kasvaa ja kypsyä omien halujen toteutumisen tarpeesta kohti sellaista arkkityyppistä aikuisuutta, jossa
a) sitoudutaan kehittämään itselle niin vakaata turvantunnetta, joustavaa psyykettä ja kykyä antaa omasta pois, että
b) oikeudenmukaisuutena osaa pitää sitä, mikä edistää myös MUIDEN kykyä säilyä turvassa, tulla kohdatuiksi ja saada toiveitaan toteen.
Monella vanhemmallahan on tällainen asenne omaa lasta kohtaan. Pohdin usein, miksi ihminen, joka pystyy olemaan niin rakastava omaa lastaan kohtaan, on valmis jossakin toisaalla tekemään aivan kamalia asioita jonkun toisen lapselle. Miksi joku muu jossakin, tarvitsemassa jotakin, ansaitsisi oikeudenmukaisuutta yhtään vähemmän?
Toki ymmärrän senkin, että se, jolla ei ole riittävää omaa turvantunnetta ja joka kokee maailman uhkaavana paikkana, ei helposti kykene vastuunottoon oman lähipiirinsä ulkopuolella (jos sielläkään) ja myötätuntoiset teot tuntuvat silloin, noh, höpinältä.
Siksi maailma muuttuu suureellisten ajatuksien ohessa myös käytännön keinoin: jokainen voi pitää huolta omasta paremmasta palautumisestaan (mikä tukee arkitasolla kykyä huomioida ja kuunnella muita), edistää tunteiden käsittelyä omassa perheessään, käyttää itsetutkiskelutyökaluja ja vaikkapa käydä psykoterapian prosessia läpi. Silloin ollaan käytännön vastuunoton ytimessä. Et teekään enää asoita vain itsesi, vaan myös muiden tähden. “Minän harha” ja harha oman kärsimyksen uniikkiudesta hellittävät itsetutkiskelun myötä vähitellen.
Silloin jaksaa pitää myös muuta maailmaa sydämessään.
Jussi Ahlrothin lauantaisseen sanoin:
“Resilienssi tarkoittaa kykyä selvitä tilanteissa, joissa tutut mallit eivät riitä. Se ei perustu poissulkemiselle, päinvastoin. Herkkyys, suvaitsevaisuus ja resilienssi ovat erottamattomia. Kyse on kyvystä kantaa mukanaan henkilökohtaista turvallista tilaa, joka on potentiaalisesti rajaton.”