White on white

Lineaarisia muotoja, ikään kuin kaikki maisemassa olisi makuullaan. Hiljaista ja rauhallisen tahtista, valkoista. Kovin valkoista. Siltä Suomi näytti minulle ensimmäisenä päivänä pitkän Meksikon-matkan jälkeen. Ja mikä kotiseuturakkaus onkaan riehunut rinnassa siitä alkaen. Tämä on outo ja eksoottinen maa.

Tänään istuin aamupalalla hiljaisuuden kanssa. Hidastin leivän puremisen tahtia ja ihmettelin äänetöntä teollisuusrakennusta. Upottauduin hitain liikkein syvemmälle äänten poissaoloon. Työnsin oikean olkapään eteenpäin, kallistin kasvoja taakse, otin paremman asennon hiljaisuuden sisällä. Halusin, että se ulottuisi minussa joka puolelle.

Kun siirsin katseen talvimaisemasta valkoiseen jukurttiin valkoisessa kulhossa (valkoisella pöydällä) huomasin, että jukurtti oli luultavasti ainoa valkoinen asia, jonka näin koko Meksikon matkani aikana. 

Minä uskon, että kaikilla ihmisillä on jokin lempiväri - enkä tarkoita nyt niitä lempivärejä, joita kyseltiin slambookissa ystäviltä ala-asteella. Tarkoitan "sielun lempiväriä".

Oman sieluni lempivärit ovat varmaankin oranssi, tulenpunainen ja merenturkoosi. Niihin hakeudun, niistä saan voimaa, niissä sytyn ja olen luova. Jokin osa minua täydentyy, kuten rakastetun kanssa, kun pääsen elementteihin, maihin ja tilanteisiin, jotka nousevat näistä väreistä.

Mutta sen lisäksi, että joka hengellä on mieltymyksensä, uskon, että myös jokaisella sisimmällä on väri. Sellainen, joka ei ole "lempi", ei viehtymyksien kohde. Sellainen, jota ei valita vaatteiden tai verhojen väriksi. Sisimmän värillä en tarkoita enää "sielun lempiväriä" vaan sielun väriä. Sitä väriä, joka on meidän kunkin omin, autenttisin olemuksemme, kun olemme täysin läsnä itsessämme ja itsellemme. Pidän tässä kohti englannin kielen sanonnasta "to show one's true colours", jolla viitataan ihmisen todelliseen luontoon.

Luulen... Olen oikeastaan varma, että minun sieluni väri on sittenkin valkoinen.