#Metoon taakse

Netti muuttui eilen #metoo –päivityksien katkeamattomaksi virraksi. Naiset, joita on häiritty seksuaalisesti, astuivat esiin näyttääkseen ongelman laajuuden toisilleen ja maailmalle. Moni kertoi tarinansa, mutta jotkut vain ruksivat seinälleen hiljaisen kaksisanaisen. Myös joogan maailmassa riittää kumpiakin, ja kummassakin #metoossa ollaan aivan ongelman ytimessä.

Yhtäällä näen nuo kaksi sanaa ("minä myös") niin, että tämä yksinkertainen toteamus on luettavissa jopa aavistuksen passiivisena, olosuhteiden pakossa sopeutuneena... tilanteen ikään kuin annettuna ottaneena sanaparina. Jossakin noiden hashtagin ja kahden sanan välissä voi toki olla uhmaa tai vihaakin, mutta paljon vain lakonista asian toteamista ja ehkä tilanteen kanssa elävää altavastaajan väsymystäkin.

Toisien päivittämät #metoot eivät jätä muita arvailemaan, vaan kertovat tarinansa.  Silti samalla se, että me naiset joudumme kyllästymiseen saakka toistelemaan eri variaatioin sitä, kuinka meitä vastaan on rikottu tai meidät on rikottu, ja se että avaamme traumamme julkisiksi, on jo aika paljon pyydetty. Useat ystäväni, joilla olisi ollut todella vakava syy laittaa tuo päivitys, ovat pysyneet hiljaa. Moni ei pysty eikä halua. Moni tahtoisi vain unohtaa.

TOTTA KAI

Tuo lakoninen #metoo sanoo toki enemmän kuin vain nuo sanat. Koen erityisen vastenmieliseksi sen, että sillä tarkoitetaan varsinkin sitä, että TOTTA KAI se on näin, minäkin. Näin me kaikki tytöt ja naiset joudumme elämään: ne katseet, kommentit vartaloistamme ja epämiellyttävä ehdottelu ovat meille arkea. Samoin, kyllä - myös hymysuinen taputtelu, läpsintä (”se oli hei flirttiä, olisit imarreltu”), kiinni käyminen ja myös totaalinen rajojen rikkominen, jonka haavoista moni ei toivu täysin koskaan – nekin ovat meidän arkeamme.

Me olemme se sukupuoli, joka oppii jo opiskeluaikoina etsimään yöllä baarista palatessaan pysyvän otteen taskun pohjalla olevasta pippurikaasusta. Joka aikuisenakin jatkaa yksinäisillä kaduilla olkansa yli vilkuilua. Joka työtilanteissa nostaa saman katseensa yhä uudestaan ylös ja eteenpäin – ja saavuttaa monia asioita vasta uhmaamalla tiensä ulos sukupuolittuneen vallan oletuksista. Tämä on se sukupuoli, joka on oppinut kasvaessaan nielemään pahanmakuiset kokemuksensa ja opetellut nauramaan omien rajojensa rikkomiselle, ettei olisi tosikko, takakiree tai jotta muuten vain pysyisi kyydissä.

Me olemme se sukupuoli, jonka täytyy tottua siihen, että meitä ei aina itsestään selvästi nähdä ensin taitojemme, hankitun osaamisemme, älymme, kykyjemme, lahjojemme, yritteliäisyytemme, empaattisuuteemme, johtamisominaisuuksiemme, puheenlahjojemme, hyvänä muijana olemisemme (vrt. "kyl mä sille pari mokaa sallin, se on niin hyvä jätkä" ), ihmisyytemme tai minkään muunkaan piirteemme kautta. Aika itsestään selvästi tytössä ja naisessa katsotaan ensin jonnekin muualle; ja sen jälkeen saamme aloittaa pystyvyytemme todistelun. Siihen tottuu, eikä se enää useinkaan haittaa, mutta aivan totaalisen väärin se on.

Katsoin eilen Vain elämää-sarjan vanhaa jaksoa. Siinä Jenni Vartiainen tulkitsi upeasti Paula Koivuniemen kappaleen. Koivuniemi kehui jälkikäteen laulua. Vesa-Matti Loiri sanoi, että joo mutta heiluihan se peppukin tosi kivasti. Ja sitten kaikki nauroivat.

JOOGASSA, ME MYÖS

Kun katson joogan kenttää, on #metoo kaikkialla. Julkeissa guruissa ja opettajissa, jotka syövät kuormasta minkä ehtivät ja joiden toiminnasta vaietaan. Tilanteissa, joissa epäkohtien suhteen suunsa avannut työnnetään piireistä ulos, mutta väärinkäytökset jatkuvat. Haastatteluissa, joissa aina uudelleen samat miesopettajat antavat lausuntoja isoina totuuksina, mutta usein vähemmällä tietotaidolla kuin naiskollegansa. Metoo on myös hierarkioissa, joita rakennetaan joogayhteisöjen sisään. Nöyryyttävissä tai epäsoveliaissa avustuksissa, henkisessä ja fyysisessä hyväksikäytössä, ja kyllä, myös lukuisissa raiskauksissa, joista viimeisenä ns. hotjoogan ”isä” Bikram Choudhury oikeuden päätöksellä sai myös tuomion.

Jooga on niin ikään yksi kenttä, jossa näkee #metoo-todellisuuden toisen puolen. Sen, kun potentiaalinen uhri lopulta kääntää tilanteen ympäri, ja tekee itse aseen siitä, millä on mahdollisuus haavoittaa häntä eniten; omasta sukupuolisuudestaan. Kun oman takamuksen ja hävyn työntää minipöksyissä kameran linssiin, ja saa kuolaavien miesten armeijan alleen kommenttikenttään (esim. kohta 2:16) tuntee ehkä hetken valtaa. Kun tissinsä täyttää silikonilla ja opettaa bikineissä antaen enemmän kuin pelkkiä ohjeita, tuntee ehkä hetken olevansa ohjaksissa. Kun Instagram-tilillä, jossa tekee joogaa nakuna, on 700 000 seuraajaa, voi ehkä ajatella olevansa ”on top of the game”. Mutta eihän se niin tietenkään ole. Sukupuolittunutta valtaa ei ole vieläkään otettu pois mieskatsojilta. Niin kauan kuin merkityksellisyyttä ja hyväksyntää jaetaan ruumiin ja sukupuolisuuden attribuutteihin perustuen, ei tilanteessa olla siellä, missä meidän pitäisi olla: tasa-arvossa.

Ja juuri tästä on kyse #metoossa ja joogasivustojen kauniissa, puolialastomissa naiskehoissa. Vallasta. Sukupuolittuneesta vallasta. Siksi ei ole ihan sama asia, jos mies kajoaa toisen kehoon vetämällä tätä sanaharkan päätteeksi turpaan. Uskon, että tällaiseen metoo-kampanjaan (Mies, onko kehoosi koskaan kajottu?) varmaan yhtyisi n. 95% kaikista miehistäkin.

Miestenvälisessä tappelussa tarjottimella on kuitenkin rehdimmin ”vain voima”. Valta on silloin siellä, missä on enemmän fyysistä voimaa. Se väistää, jolla on vähemmän voimaa.  Siinä, kun mies kajoaa naiseen, vaikka vain takamukselle läpsäisten, on kyse muustakin kuin voimasta. On kyse sukupuolesta.  Sukupuoli on identiteetin kerroksista yksi alkuperäisimmistä, herkimmistä ja poisantamattomimmista. Omaan sukupuoleen, kuten omaan ihonväriinkään ei voi vaikuttaa. Siksi niihin kajoaminen leikkaa syvimmältä.

MEILLÄ ON #METOON KOKOINEN ONGELMA

Onpa kyse sitten joogasta tai mistä tahansa elämän osa-alueesta, ongelma on sama. Mikäli ihmisen näkymistä ja merkityksellisyyttä arvotetaan sukupuoleen perustuen, on meillä ongelma. Ongelman nimi on ”metoo”. ”Me too” toteaa kahdella sanalla, että naisina (homoseksuaaleina ja transsukupuolisina) vuonna 2017 maailman tasa-arvoisimmassa maassa, meidän kehomme ja meidän sukupuolisuutemme ei ole vieläkään meidän.

Itse näkisinkin mieluummin hashtag-kampanjan, joka ei alleviivaa heteronormatiivista vallan positioitumista valkoisen miehen pippelin ympärille.

Me too -kampanja on toki tällaisenäänkin arvokas, mutta itse näkisin seuraavaksi mieluummin hashtagin, joka toteaa, että myös sinä, Sinä ja Sinä Siellä olette merkityksellisiä, arvokkaita, hyväksyttyjä ja täysin oikeutettuja totaaliseen oman kehonne itsemäärämisoikeuteen.  

Sukupuolesta, ja etenkin sukupuolesta riippumatta. #youtoo.