Silmät auki - joogasta ja aktivismista

”Act for Arctic, tervetuloa joogaamaan jäätiköiden puolesta”, komeili saamassani Facebook-kutsussa. Ensimmäinen ajatukseni oli se, etten ymmärtänyt, miten Greenpeace ja joogaaminen liittyisivät tempauksessa toisiinsa. Mietittyäni aihetta lisää päädyin aivan toisenlaiseen arvioon. Joogan ja aktivismin välillähän on valtavasti yhteistä. Aktivismi ON joogaa, ja joskus joogakin on aktivismia. Molemmat ajavat tismalleen samaa asiaa ja pyrkivät samaan päämäärään: tietoisuuden kohottamiseen.

Mietitäänpä. Tietoisuuden kohoamisen henkilökohtaisen tason ilmentymäksi voisi kutsua sitä, että ihminen alkaa oivaltaa – todella oivaltaa, kuinka kaikilla hänen teoillaan on syy-seuraus-suhde. Jooga nimittää tätä syy-seuraus-suhdetta samskaroiden kautta muotoutuvaksi karmaksi, aktivismi taas nimittää tätä syy-seuraussuhdetta kulloinkin kyseessä olevan epäkohdan nimellä: sukupuolten epätasa-arvo, vääristyneen kansainvälisen kaupan aiheuttama globaali köyhyys, tuotantoeläinten ala-arvoinen elämä tai saastuneet vesistöt. 

Sen lisäksi, että tietoisuuden kohoaminen aukaisee silmät oman henkilökohtaisen elämän syy-seurausketjujen tasolla, se kuljettaa katseen myös laajempiin sfääreihin. Kaiken linkittyneisyys ja ykseys (advaita) ei ole enää vain outo ilmaus, vaan sanoittaa oivalluksen siitä, että kaikki meille tapahtuva/itse tekemämme todella liittyy kaikkeen. Elämämme ei olekaan one-man´s-show, joka koskettaa omien pelkojemme tai toiveidemme, oman tietämättömyytemme tai tietämisemme välityksellä vain itseämme. Sen sijaan minun draamani onkin myös sinun tragediasi. Minun typeryydestäni tulee sinunkin taakkasi. Sinun viisaudestasi kumpuaa minun toivoni. Ja niin edelleen.

Omien tekojen tiedostamisen seurauksena pohtija alkaa siis havaita, että planeettamme on yhtä; energeettisesti ja fyysisesti. Ei ole sellaista tekoa, jonka perhosensiipiefekti ei ulottuisi tekijän itsensä lisäksi hänen lähimpiinsä, heidän ympäristöönsä ja lopulta koko ekosysteemiin.

Revähtänyt takareisi ja muita itseyden peilejä

Jooga ja aktivismi kaipaavat yhtä vähän idealisointia ja ruusureunoja. Ensimmäisiä asioita, jonka opin parikymppisenä kansalaisjärjestötoiminnassa oli se, että romanttisesti hyvää kaikkeudelle toivovat taivaanrannan maalarit käännytettiin jo usein ovelta, kun työhön etsittiin oikeita tekijöitä.  Tarvittiin todellisuudentajua ja valmiutta ihan tavallisiin tekoihin (karma yoga) ylevien ajatuksien tai tulenpalavan omistautuneisuuden sijaan. Kettingit ja jäänmurtajien valtaukset eivät ole aktivismin arkea. Sisukas pitkäpinnaisuus ja vähiin tuloksiin kärsivällisesti tyytyminen ovat. Niin on joogassakin.

Kyky pysyä verevästi todellisuudessa, siitä mitään pois ottamatta ja siihen mitään lisäämättä, on paitsi hyvän aktivistin myös joogatien kulkijan tärkeä ominaisuus.

Joogafilosofiassa Patanjalin joogasutrassa tietämättömyyttä (avidya) pidetään yhtenä viidestä mielenrauhaa järkyttävästä ”häiriöstä” (klesha). ”Tietämättömyyttä on pitää tilapäistä ikuisena, epäpuhdasta puhtaana, kipua nautintona ja ei-itseä itsenä.” (Joogasutra II.5 , suom. Nina Valtavirta).

"Itsetietoisuus" pitää siis itseään useimmiten ei-muuttumista tarvitsevana, halujaan ja tekojaan tärkeinä ja oikeutettuina sekä konstruktiota nimeltä ”minä” totuutena itsestä. Tietoisuuden kohoaminen siirtää fokuksen minusta myös muualle. Omista harhoistaan voi tulla tietoiseksi ympärillään näkyvien peilien kautta, ovatpa ne sitten mielensä pahoittaneita ihmisiä, revähtäneitä takareisiä, saastunutta luontoa tai hautasmaaksi muuttunut oma lautanen.

Samanismista new ageen

Joogan ja aktivismin ajama tietoisuuden kohoaminen (tiedostaminen) ei kuitenkaan tarkoita mielestäni kahta seuraavaa asiaa. Se ei ole vastakkainasettelua, jossa omasta eroavat kosmologiat, rodut, seksuaaliset suuntautumiset, ideologiat tai toiminnan tavat pyritään pyyhkimään maailmankartalta tai naapurikorttelista väärinä. Se ei ole myöskään päinvastaista antautumista new age -joogan ”kaikki on hyvin” ja ”olet jo täydellinen” –kommenteille. Kasvu pysähtyy kumpaankin harhaan. Pikemminkin oman epätäydellisyyden tiedostaminen vie kohti pyrkimystä kasvaa. Eli pyrkimystä tulla tietoisemmaksi.

Taannoisessa Hesarissa oli loistava juttu suomalais-ugrilaista samaani-perinnettä ylläpitävästä Susanna Aarniosta. Hän ei antanut pisteitä sille, että nykyisin on trendikästä rummuttaa samanistisia (ego)trippejä kynttilänvalossa hygieenisissä sisätiloissa. Se, että antaudutaan sopivassa välissä arki-iltana mielikuville omista voimaeläimistä, on samanismin new agea, joka perustuu mielen harhauttamiseen (klesha) eikä totuuden etsimiseen. (New agea on toki muunkinlaista kuin harhaista!) Todellinen samanismi on Aarnion mukaan henkiinjäämisoppia, kunnioittavasta luontosuhteesta elämistä. Se tarkoittaa kaikkeuden tasapainoon osallistumista.

Ympyrä sulkeutuu, kun pääsemme Greenpeace-aktivismista samanismin kautta takaisin joogaan. Eräs teoria joogan historiasta on, että varhainen jooga kumpusi juuri samanismista, rakentui sen keskeisten oppien perustalle. Nykyinen kovaa asanatreeniä painottava joogaharjoittelu taas on usein kaukana metsien ja kallioluolien vuosikausien askeettisesta soul-searchingistä.

Mutta jokin on pysynyt samanakin.  Joogaa on yhä sen tiedostaminen, millaisia ovat oman toiminnan syy-seuraus-ketjut. Joogaa on valita toimintaa, joka on mahdollisimman vapaata ”harhoista” ja satuttaa mahdollisimman vähän mitään itsessä tai itsen ympärillä.

Upeaa uutta vuotta jokaiselle näiden teemojen äärellä,

Mia Jokiniva